KADONNUT MENNEISYYS.

28.08.2018

Olen ollut aina luova kirjoittaja, kiitos vilkkaan mielikuvitukseni. Välillä itsekin aivan häkellyn kun luen vanhoja kirjoituksiani - mietin vain onko kyseessä ollut mielikuvitukseni vai sen hetkiset tunteet, jotka ovat luoneet kirjoituksen. Ihmisiä pystyy analysoimaan heidän kirjoituksien perusteella, jonka vuoksi olen oppinut ymmärtämään tapaani ilmaista itseäni metaforilla.

Kirjoitan teille pienen novellin, jonka olen luonut ylä-asteella kahdeksannella luokalla.

Kadonnut menneisyys

26.08.1997

Olin nuori ja tuntematon tyttö, minulla ei ollut tulevaisuutta. Ainoastaan tämä hetki ja menneisyyteni. Tämä hetki vain on ja menneisyyteni oli unelmaa -haluan sen takaisin. Kun kuulin, että hän oli kadonnut, menin sekaisin. Hän kuului menneisyyteeni, mutta katosi tästä hetkestä. Tuulen ravistelemat oksat hakkasivat ikkunoita ja minusta tuntui, kuin ne samalla ruoskisivat sydäntäni. Näin äitini ilmeestä ja sielunpeileistä kuinka häneen sattui se, että en ollut enää minä, en ollut oma itseni. Olin tunteiden unohtama patsas, väri oli kadonnut kasvoiltani ja silmäni vuotivat verta päivä päivältä vain enemmän.

Mielessäni pyöri pakonomaisesti kuinka minun täytyisi löytää hänet, en tiennyt missä hän oli. Lähdin ulos syksyn värittämiin maisemiin, halusin löytää hänet.

Kävelin viereisen metsän polkua pitkin, lehdet rapisivat jalkojeni alla ja tuuli vihelsi riuhtoen oksia. Astuin varovasti askel askeleelta, askeleeni tuntuivat niin oudoilta. Ne eivät olleet minun jalat. Ajatukseni keskeytti terävä tuulenpuuska joka löi lävitseni kuin terävä miekka, kylmät väreet raapi selkärankaani pitkin. Kietouduin paksuun villahuiviini vain tiukemmin ja jatkoin matkaani. Käveli syvemmälle ja yhä syvemmälle metsään.

Oli hämärää ja tunsin kuinka joku katseli minua, se tunne että joku seuraisi minua alkoi, kun otin ensimmäisen askelman meidän yhteiselle polulle.

Tunne ei kuitenkaan pelottanut minua, päinvastoin se kannusti minua kulkemaan syvemmälle synkkyyteen.

Saavuin suuren tammen luo, se oli niin orvon näköinen ilman lehtiä. Kävelin lähemmäs ja pysähdyin tuijottamaan tammen valtavan maskuliinista runkoa. Kosketin sitä ja mieleeni välähti muisto, muisto meistä kuinka juoksimme ympäri tammea, leikkiessämme hippaa, hän oli siinä. Juoksin hänen perässään, yhtäkkiä hän katosi. Havahduin ja muistin kuinka hän lupasi että pysyisimme aina yhdessä.

Veri alkoi kiertämään käsissäni, minulla ei ollut enään kylmä tai niin ainakin luulin.

Näin tammen takana ison kiven, sen luona oli jotain, jotain minulle tuttua. Tunsin sen samaisen katseen, joku oli lähelläni koko ajan. Katsoin olkani ylitse, enkä nähnyt muuta kuin synkän metsän.

Se, että joku seurasi minua ja nyt pystyin jo kuulemaan hengityksen korvani vieressä, se sai minut säpsähtämään. Tunsin kuinka käsi yrittäisi kohota takanani koskettamaan minua, mutta ei yltänyt kuin hipaisemaan. Lähdin kävelemään kiven luo kääntämättä enää katsettani. Katseeni oli jähmettynyt eteenpäin. Löysin hänen kenkänsä joka katosi meidän juostessa täällä. Surumielisyys valtasi minut ja käperryin kiven juurelle. Vaivuin horrokseen;

Olin onnellinen, sydämeni oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, käänsin katseeni viereeni ja siinä hän juoksi vierelläni. Hän ojensi kätensä ja tarttui omaani, sitten kaaduimme.

Avasin silmäni, heräsin pienen linnun lauluun, joka oli yläpuolellani oksalla. Minua paleli, oli sumuista ja metsikkö oli usvaa täynnä. Lehdillä oli pieniä vesipisaroita ja kaikki oli niin haaleaa. Myös muistoni hänestä. Nousin ylös ja jatkoin matkaa. Siirsin oksia kämmenelläni siivuun ja halusin löytää jotain. Näin tiheiden pensaiden läpi aukean, halusin sinne. Vahva tuuli osui suoraan kasvoihini ja tuntui kuin joku olisi vetänyt minua taaksepäin, käskenyt kääntymään. Sisälläni myllersi, mutta en välittänyt. Jatkoin eteenpäin.

Siinä minä seisoin samaisen pellon reunalla. Pellon laidalla oli valtava vaahtera, joka oli säilyttänyt lehtensä. Se oli vehreä ja rehevä, kun taas takana olevan metsän puut olivat synkät ja rikki revittyjä. Askeleeni olivat kevyet, ympärilläni oli rauhallista ja kaunista. Kuulin kuinka koski pauhasi lähellä ja suuntasin sinne. Astuin kolme askelta eteenpäin, kunnes joku osui jälleen rintaani. Ihan kuin joku olisi tarttunut minuun ja kuljettanut minua kauemmaksi koskesta. Minulla oli lämmin, jokin lämmitti minua ja syvästi. Vedin henkeä ja irrottauduin otteesta, mieleni kannusti minua jatkamaan eteenpäin. Sinne juuri, minne se ei olisi halunnut minun menevän.

Katselin koskea ja samaistuin siihen. Se riehua ja pauhasi -piti erittäin kovaa meteliä, niin kuin minä lähiaikoina. Rinnassani oli tähän asti vain pauhannut, tuntui kun joku yrittäisi rinnastani ulos tuhoten minua sisältäpäin, repien sydäntäni. Olin kosken haltioissa. Kosken läpi kulki kivi rykelmiä ja olin aina halunnut kulkea niitä pitkin -päästä kosken toiselle puolelle. Kävelin pienen mäen alas, jännitys oli vallannut minut ja samalla olin hämilläni tästä kaikesta. Riisuin kenkäni ja jätin ne kivelle jolla seisoin. Astuin toiselle kivelle se oli pieni mutta tasainen. Seuraava kivi oli vähän kauempana, joutuisin hyppäämään sinne. Suuntasin päättäväisenä. Edessäni ei ollut enään kiviä joille olisin voinut hypätä, joten laskin toisen jalkani veteen ja toisen perässä, vesi oli hyytävän kylmää. Seisoin kokonaan vedessä ja tunsin kuinka virta yritti vetää minut mukaansa. Poskeni punottivat ja otsaani alkoi lämmittämään, vaikka jaloissani tuskin oli tuntoa.

Sain seuraavasta kivestä kiinni ja ponnistin itseni sen päälle. Kivellä oli punainen viltti, se oli meidän. Mutta mitä se teki tällä kivellä? Istuin kivelle ja kiedoin viltin tiukasti ympärilleni, en tuntenut sormiani. Silmäni jäivät seuraamaan kosken villinä juoksevaa virtaa, kyyneleet valuivat poskiani pitkin -suljin ajatukset pois mielestäni ja suljin silmät.

Vesi kosketti varpaitani, en nähnyt mitään. Kuulin vain lokkien huutoa ja pienten lasten naurua. Seuraava aalto ylettyi korkeammalle jalkoihini ja raotin silmiäni uudelleen, tällä kertaa näin sinisen taivaan, jossa pilvet kiirehtivät eteenpäin ja lokit liitelivät tuulen mukana. Yhtäkkiä vesi ylettyi kasvoilleni ja aukaisin silmät, samalla sekunnilla nousin istumaan. Ympärilläni oli kaunis kivi ranta, näin lasten leikkivän vanhempiensa kanssa, he olivat onnellisia. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kevyin askelin. Paikka oli minulle niin tuttu, mutta en tiennyt mistä.

Kävelin suuren tammen luo, se oli aivan kuin muistoissani. Puuhun nojaili poika, se näytti häneltä, en vain halunnut antaa itselleni sitä tunnetta, koska en saisi häntä enään koskaan palaamaan takaisin. Kävelin poikaa kohti ja hän kääntyi. Jähmetyin paikalleni, tuntui kun jalkani olisivat sidottu yhteen. En pystynyt liikkumaan, en hengittämään, en edes räpäyttämään silmiäni. Katsoin vain ja palaset alkoivat lipua paikalleen sisälläni. Hän.

Sain jalat irti maasta, juoksin ja kohotin käteni häntä kohti. Halasin, se oli lämmin halaus. Hän suuteli minua otsaan ja katsoi suoraan silmiin - Miksi?

Suutelin häntä ja vastasin - lupasin, että mikään ei erottaisi meitä ikinä.

Iltasanomat 28.08.1997 : Äiti menetti ainoan lapsensa, koski vei tytön mukanaan.

xoxo, Rebecca